Historia

ARKADIASTA ALEKSANTERIN TEATTERIIN.
HELSINGIN VENÄLÄINEN VALTIONTEATTERI 1868 - 1918.

"Miellyttävän ja hyödyllisen ajanviet­teen suominen virkamies­ten yhteisöl­le" oli kenraaliku­ver­nööri Nikolai Adlerbergin tavoitteena hänen perustaessaan Venäläisen valtionteatte­rin Helsinkiin vuonna 1868.  Adlerberg hankki teatterille Venäjältä vuosittaisen valtionavun. Teatteri saatiin heti vankalle pohjalle, joka piti puolen vuosisadan ajan.  Vastaavanlai­sia venäläisiä valtionteatte­reita toimi myös Itämeren maakunnissa sekä Varsovassa.

Helsingin Venäläi­nen teatteri toimi aluksi vuosina 1868 - 1875 Engelin suunnitte­lemassa Arkadia-teatterissa (ei säilynyt). Tänne saapui Pietaris­ta pieniä seuruei­ta esittä­mään näytelmiä ja operetteja vuosina 1868-1875.

Venäläisen teatterin uusi rakennus valmistui lokakuussa 1879 Bulevardille Adlerbergin aloitteesta. Arkkitehti oli Viaporin Insinöörihalli­tuksen esimies Pjotr Benard. Näyttä­mötek­nii­kka tilattiin Pietaris­ta ja lavasteet Berliinis­tä.

Uusi rakennus nimettiin keisari Aleksanteri II:n mukaan. Hän oli myöntänyt runsaasti varoja raken­nustöihin Venäjän valtionkas­sasta. Teatterin virallinen nimi oli Helsingin Venäläi­nen valtiolli­nen Aleksanterin teatteri (Gel­singforsski Russki kazjonnyi Aleksan­drovski teatr). Sen avajaiset olivat 30. päivänä maaliskuu­ta vuonna 1880. Italialainen ooppe­raseurue esitti Gounod'­n Faustin. Kevääseen 1882 asti vieraile­vat italialaiset oopperatai­tei­lijat ilahduttivat yleisöä Helsingin kaikista kieliryh­mistä.

Yleisön enemmistö­nä olivat pienipalkkaiset upseerit ja sotilaat. He saivat sarjalippuja alennuksella. Koska suurin osa yleisöstä tuli Viaporista, laivayhteyk­sien kat­kettua sinne teatteri kärsi tappiota. Valtionapu ei kattanut kustannuksia.

Venäläisen teatterin näytäntökausi kesti vain kolme-neljä kuukau­tta. Kausi alkoi yleensä marraskuus­sa ja päättyi helmi-maaliskuussa ortodoksisen paaston alkaessa. Esityksiä oli aluksi kolme kertaa viikossa. Keväisin ja syksyisin teatteria vuokrattiin ruotsalaisille, suomalaisille ja saksalaisille seurueille. Teatteri oli kesäisin suljettu, sillä venäläinen sotaväki ja laivasto olivat poistuneet kaupungista harjoituksiin ja leireille.

Aleksanterin teatteri oli näyttelijä Aleksandr Nilskin mielestä verrattavissa pietarilai­seen teatteriin: "Sekä ulkoa että sisältä se muistut­taa hoviteat­teria: se on yhtä miniatyyri­mai­nen, siro ja melkein upea."  Venäjän keisari ei käynyt koskaan Bulevardin teatteris­sa. Vuonna 1899 suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitšin Helsingin-vierailun kunniaksi järjestettiin seurapiirien harrastaja­esi­tys.

1900-luvun alussa venäläisen armeijan ja laivaston miesvahvuuden lisääntyessä huomattavas­ti teatterin kannattavuuskin kasvoi ja sen taiteellinen taso kohosi. Venäläiset harrastajat esiintyivät siellä säännöllisesti. Venäläiset lehdet kertoivat joskus suomalaisen yleisön käynneistä teatterissa, mitä pidettiin osoituksena näytäntöjen korkeatasoi­suudesta. 

Aleksanterin teatterin oli ennen kaikkea venäläisen näyttämötaiteen tyyssija. Vuosina 1882 - 1918 Helsingissä esiintyi tuhatkunta venäläistä näyttelijää, laulajaa ja viihdeartistia. Omaa venäläistä näyttelijä­ryh­mää täällä ei ollut.

Seurueita tuli läheltä ja kaukaa, sekä Pietarista että Venäjän maakunnista. Helsingissä näh­tiin läpileikkau­s venäläisestä näyttelijäntaiteesta, sen huippuja ja joskus pohjanotee­rauksiakin.   Helsingin Venäläinen teatteri oli osa Pietarin ja sen lähialueen kulttuuripiiriä.

Keisarilli­sesta teatterista saapui tänne pistevierai­luille näyttelijöitä, joukossaan sellaisia kuu­luisia nimiä kuin Konstantin Varlamov, "venäläisen naurun tsaari" ja Vladimir Davydov, Tšehovin hengenheimolainen.

Aleksanterin teatteri sijoittui myös koko keisarikun­nan kattavaan maakuntateat­teriverkos­toon sen luoteisimpana etappina. Puolet Bulevardin näyttämöllä esiintyneistä ryhmistä oli maakuntaseuruei­ta. Lukuisat, usein tasokkaat näyttelijäseurueet kiertelivät ympäri Venäjää vaihtaen vuosittain näyttämöä ja kaupunkia. Seurueenjohtajina oli myös naisia, kuten tunnettu näyttelijä Nadeñda Vasiljeva, joka ohjasi ensimmäisenä Tšehovia Suomessa.

Ohjelmisto oli kaiken kattavaa klassikoista nykynäytel­mään, vakavasta keveään, ja tekstejä esitettiin monia kymmeniä. Venäläinen ohjelmisto oli valttia. Nikolai Gogolin Reviisoria esitettiin vuosittain. Aleksandr Ostrovskin suuri tuotanto loi näyttämölle kuvan venäläisestä yhteiskunnasta. Tuoreeltaan Helsinkiin saatiin Ostrovskin satiiriset komediat Sattuu vahinko viisaallekin ja Metsä, ja sitten monet muut.

Ajan uutuudet tulivat nopeasti Helsinkiin. Teatteri pyrki päivänkohtai­suuteen ja välittömään katsoja­kontaktiin. Ohjelmiston valtaosa oli venäläistä käyttödramatiik­kaa: keveitä juonikome­dioit­a ja jännittäviä melodraamoja.

Leo Tolstoin kansankuvaus Pimeyden valta esitettiin 1895 sekä Anna Kareninan ja Ylösnousemuksen näyttämösovitukset 1900-luvun alussa. Myös maailman­klassikoita, kuten Shakes­pearen Hamletia, näyteltiin venäjäksi.

Anton Tšehovin lyhyet huvinäytelmät olivat suosittuja. Lokin Suomen kantaesitys oli jo 1899, ja sitä seurasivat kirjailijan muut suuret näytelmät. Silti Tšehovia esitettiin Aleksanterin teatterissa yllättävän harvoin, kaikkiaan vain yhdeksän kertaa, sillä hänen näytelmänsä koettiin tuolloin vielä epätavallisina "sielun draamoina".


 

Listojen kärjessä pysytteli viihde, ennenkaik­kea operetti ja vaudeville, johon kuului kupletteja, tansseja ja roolinvaihtoa. Operetti­artistit houkuttelivat myös ei-venäläistä yleisöä esittäessään Offen­bachia, Lecocqia ja Suppea. 1900-luvun alussa Pietarista vierailikin useita operettiseuru­eita.

Ensimmäiset venäläiset ooppe­raseuru­eet saapuivat Pietarista talvella 1888 - 1889, jolloin Glinkan Elämä tsaarin puolesta meni monta kertaa. Todellisia taide-elämyksiä koettiin vuosina 1906 - 1914. Mariinski-teatterin laulajien ensimmäi­sellä vierailulla keväällä 1906 kuultiin kahden viikon aikana mm. Tšaikovskin Patarouva, Rimski-Korsakovin Tsaarin morsian ja Bizet'n Carmen, päärooleissa loisti mm. Maria Kuznetsova.

I maailmansodan aikana venäläinen yleisö kasvoi huomattavasti Helsingin alueelle sijoitettujen varuskuntien vahvistuksen myötä. Teatteri oli ahkerassa käytössä v. 1914 - 1917 ja näytäntöjä oli jopa kuusi kertaa viikossa. Moskovalai­sen Nikolai Shuhminin seurueiden taloudellinen menestys oli hyvä, mutta taiteellinen taso oli vaatimaton.

Keisarivallan kukistumisen jälkeen keväällä 1917 Aleksanterin teatterista tuli poliittisten kokousten ja harrastaja­ryhmien keskuspaikka. Syksyllä teatteri siirtyi Suomen alueen armeijan, laivaston ja työläisten neuvoston toimeen­panevalle komitealle. Pietari­laisen Jelena Pavlovan tuottamassa ohjelmassa oli mm. Keisarivallan tuho. Myös näytelmiä ja baletteja esitettiin. Aleksanterin teatterissa esitykset jatkuivat niin kauan kuin kaupungissa oli venäläisiä joukkoja eli vuoden 1918 huhtikuun alkuun saakka.

Teatterin kohtalo ratkesi pian, sillä maahan jäänyttä Venäjän valtion omaisuutta pidettiin sotasaaliina. Venäläisestä teatterista tuli Suomen valtion omaisuutta. Vuonna 1919 Aleksanterin teatteri siirtyi Suomalai­sen Oopperan käyttöön vuoteen 1993 asti.

Aleksanterin teatteri palveli Helsingin venäläisiä kanavana kotimaan näyttämövirtauksiin. Suo­malainen yleisö ja näyttelijät saivat - niin halutessaan - nauttia monikielisistä ja -lajisista draama- ja musiikkiesi­tyksis­tä, toisinaan suurista rooli­tulkinnoista­kin. Pohjoismaissa Helsingin Venäläinen teatteri oli ainoalaatui­sen rikkaan näyttämötai­teen edustaja vieraskieli­sessä ympäristössä.

FT, dosentti Liisa Byckling, Helsingin yliopisto.
Bycklingin kirja Arkadiasta Aleksanterin teatteriin, Helsingin Venäläinen teatteri 1868 - 1918 ilmestyi syksyllä 2006. Se on myynnissä teatterissa. Laaja ja runsaasti kuvitettu tutkimus Keisarinajan kulisseissa: Venäläisen valtionteatterin historia ilmestyi syksyllä 2009 (SKS, Helsinki), ja sitä voi ostaa teatterilta hintaan 30€.